5: Muunnelma novelliksi/saduksi

Eino Leino - Tähtitarha

Kuljen, kuljen kummallista,

tietä tähtitarhan,

sadan saanut surman suitse,

haavehen ja harhan.

Täällä eivät piikit pistä,

jolta haavat okaan,

täällä voi vain nousta, nousta,

eikä mennä lokaan.

Tääll' on käydä turvallista

tuollapuolen vihan,

yläpuolla yön ja hallan,

taivastietä ihan.

Päätä huimaa katsellessa

maailmoita alla,

hurmaa kahta kaunihimmin

toiset korkealla.

Ensi kerran elämässä

elän rinnan rauhaa,

sopusoinnuin suurta unta,

laulun mieltä lauhaa.

---

Pysähdyin ihmettelemään polkua, jolle olin päätynyt hetki sitten. Lähes huomaamatta paljaat varpaani puristivat tummaa multaa hermostuneena ja kostea maa painautui yhä matalammalle oman kehonpainoni alla. En ollut oikeastaan varma, miten olin joutunut tämän satumaisen usvametsän keskelle tai missä edes tarkemmin ottaen olin.

Edessäni kiemurteli kapea polku, joka erottui ainoana seikkana sakean sumun joukosta. Silmiä räpytellen käskytin pelonsekaiset ajatukseni keskittymään ja astuin askeleen tietä kohden. Olin hetki sitten tuntenut valtavaa kipua, mutta nyt ruhjeet kehossani hävisivät samaan tahtiin suolaisten kyynelten kuivuessa kasvoiltani olemattomiin. Kipu kaikkosi, tilalle jäi lähinnä ammottava tyhjyys ja muutama hassu arpi. Astuin jälleen varovasti eteenpäin ja samalla uusi tunneaalto pyyhkäisi ylitseni.

Maisema ympärilläni alkoi hiljalleen muuttua. Kimmeltävä pöly, kristallimaiset tähdet ja huurteinen puutarha puski esiin. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa: kiemurtelevat vanhat lehtipuut tuikkivat lumitähdistä, maasta esiin pistäytyivät suuret, hopeiset sakarat ja läpikuultavat helmirykelmät kiilsivät kilpaa toistensa kanssa. Valo taittui jääkristallien läpi jokaisiin sateenkaaren väreihin ja kimmelsi puuterimaisella hangella loistaen. Askel askeleelta viiltävä särky katosi jaloistani ja unohdin kaiken.

Mitä pidemmälle kuljin, sitä helpommaksi oloni muuttui. En enää pelännyt, tunsin vain rauhaa ja turvallisuutta astellessani läpi talvisen tähtitarhan. Tumma taivas yläpuolellani tuikki tuhansista tähdistä ja lähes suuntaa-antavasti ne osoittivat kulkemaani polkua pitkin. Oksien kannattelemat jääpuikot helisivät vienosti tuulessa ja toivat mieleeni lapsuuden tuulikellon kuiskeen mummolan verannalla. Siinä värikkäällä räsymatolla istuimme siskoni kanssa ja rakensimme käpylehmiä pihalta noukkimistamme risuista. Mummo paistoi lettuja ja pystyin melkein haistamaan muuripannun leikkisän käryn ja tuntemaan suussani samettisen pehmeän vadelmahillon.

Yht'äkkiä huomasin, että olin siirtynyt lapsuuteni kesään. Mieleni täyttivät muistot naurusta, lämmöstä ja pihaleikeistä. Juoksimme siskoni kanssa kilpaa vastaleikatulla nurmella. Vihreä väri tarttui paljaisiin jalkapohjiin ja saimme usein huutia rynniessämme sotkuisin jaloin sisään. Sateella heittelimme esiin mönkineitä kastematoja pois autotieltä ojanpientareelle turvaan ja pyydystimme pieniä sammakoita käsiimme. Aina iltaisin käperryimme aitan kerrossängyn yläpetiin lukemaan peiton alle sarjakuvia taskulampun avulla. Saatoimme valvoa myöhään ja nukahtaa lopulta vierekkäin jo aamuauringon kutitellessa nurkan takaa.

Pian tajusin kelaavani koko elämääni filmirullan tavoin yhä uudelleen ja uudelleen ajatuksissani.

Vuosien vieriessä ja lapsuuden jäädessä taakse elämä muuttui. Myöhemmin huomasin olevani kivun ja säryn ympäröimä. Olin surullinen, tunsin itseni pieneksi, vaatimattomaksi ja araksi. Syvät haavat painautuivat kaikkialle. Ne itkunsekaiset avunhuudot kaikuivat tyhjyyteen satuttaen yhä enemmän.

Lopulta tavoitin jälleen sen hiljaisen pimeyden ja tyhjyyden. Päädyin lapsuuteni kesään, aikaan jossa olin onnellinen. Kauas pois sieltä, jossa minuun oli sattunut, jossa kivuliaat naarmut kirvelsivät ja piikit pistivät varoittamatta. Olin jälleen tähtitarhassa, kauniiden kristallien ja lumitimanttien loisteessa. Turvassa, vihdoin rauhassa ja loputtomassa, onnellisessa unessa.