2: Runon kielen tarkastelu

Eino Leino - Kuin musta ja valkea

Kuin musta ja valkea perho

yli kukkien yhdessä leijailee,

niin yhdessä riemu ja murhe

mun henkeni tuutua heijailee.

Kuin yhdessä yö sekä päivä

suvi-iltaman pilvillä karkeloi,

niin onnen aamu ja ilta

mun päiväni päärmiä purppuroi.

Kuin kuolon ja elämän immet

syyskuutamon kullassa leikkiä lyö,

niin syksy mun sieluni yössä

jo kerkeän kevään kukkia syö.

Eino Leinon Kuin musta ja valkea on monitulkintainen kuvaus elämän päättymisestä. Sen merkitystä on hyvin vaikea pukea sanoiksi, mutta eri asiat ja nimenomaan toistensa vastakohdat yhdessä sitovat elämän kulkusuunnan ja sen kohtalon toteutumisen. Elämä pyörii eteenpäin, mutta vääjäämättä jotkin asiat johdattelevat sen päättymiseen. Kaikki liikkuvat samassa tahdissa, eikä mitään voi pysäyttää tai tauottaa.

Runo pohjautuu vastakohtiin ja jännitteiden luomiseen: "musta / valkea, riemu / murhe, yö / päivä, aamu / ilta, kuolema / elämä, syksy / kevät". Säkeistöissä toistetaan asioita samalla kaavalla, mutta jokainen kohta on ilmaistu eri sanoin ja kuvauksin. Ensin haetaan vastakohtapari, joka suorastaan tanssahtelee läpi elämän: Eino Leinon sanoin "leijailee / karkeloi / leikkiä lyö". Toinen vastakohtapari viittaa jo säkeistöjen viimeisessä säkeessä selkeästi elämän lähestyvään päättymiseen. "Mun henkeni tuutua heijailee" voidaan tulkita lauluksi, jonka tarkoituksena on johdatella puhuja ikiuneen. "Mun päiväni päärmiä purppuroi" ja "niin syksy mun sieluni yössä / jo kerkeän kevään kukkia syö" viittaavat mielestäni samaan asiaan. Etenkin viimeisillä rivistöillä puhuja kuulostaa varmalle kuolemastaan: aikaa on kuitenkin vielä jäljellä, mutta sitkeästi "syksy mun sieluni yössä" vie pala palalta elämää mennessään. "Päiväni päärmiä purppuroi" tuo taas mieleen auringonlaskun ja purppuran sävyihin taittuvan taivaan, joka sekin enteilee päivän loppumista ja yön alkua - joka voidaan verrata kuolemaan.

Eino Leino on kirjoittanut runonsa mitalliseen muotoon. Runon tyyli on säännöllinen, sillä siinä on neljä säettä jokaisessa säkeistössä. Tapansa mukaan Leino leikittelee paljon sanoilla ja riimipareilla. Loppusointuja on useita: "leijailee / heijailee", "karkeloi / purppuroi" ja "lyö / syö". Lisäksi ensimmäinen säe alkaa aina "kuin"-sanalla.

Sanaperheitä runossa on useita, mutta etenkin luonto näkyy Eino Leinon kerronnassa vahvasti: "perho / kukkien / suvi-iltama / pilvillä / syyskuutamo / kullassa / syksy / kevään kukkia".

Minä-kertojan äänensävyä on jopa hieman haastavaa tavoittaa. Päällimmäiseksi nousee kuitenkin tunne siitä, että puhuja on hyväksynyt tulevan kohtalon ja antaa elämän kuljettaa niin pitkälle kuin sillä on tarkoituksenakin. "Kuolon ja elämän immet" kuulostavat elämän haltijoilta, joten voi olla, että runon puhuja ajattelee lankojen olevan ennemminkin muiden kuin itsensä käsissä.

Mielestäni Eino Leinon jokainen sanavalinta Kuin musta ja valkea -runon sisällä on omalla tavallaan hyvin kaunis ja mielenkiintoinen. Se tekee tästä pitkälle tulkittavan ja hyvin ajatuksia lennättävän kokonaisuuden, jota ainakin itse kuuntelen ja luen hyvin mielelläni.